Lost in the supermarket of politics

"I’m not ready to make nice
I’m not ready to back down
I’m still mad as hell and
I don’t have time to go round and round and round
It’s too late to make it right
I probably wouldn’t if I could
‘Cause I’m mad as hell
Can’t bring myself to do what it is you think I should"
-Dixie Chicks


Etätyökauden alkua kauhistellessani ja työtaakan vähyyttä päivitellessäni pakenin nykyihmisen tapaan kauppakeskukseen aikaa tappamaan. Kesäajassa parasta on se, että töitä voi tehdä öisin. Päivät ovat sitten se ongelma.

Päädyin ostelemaan musiikki-dvd:itä. Mukaan tarttui Helloweenin loistavan high live –kiekon ohella Dixie Chicksin Shut up and sing –dokumentti. Useita palkintoja voittanut dokkari kertoo tämän Texas-lähtöisen nykyaikaista kantria soittavan naistrion lipsahduksesta politiikkaan.

Tarinahan lähti siitä, kun Euroopan kiertueella laulaja Natalie Maines loihe lausumaan, että häpeää presidentti George W Bushin olevan Teksasista. Elettiin tulenarkaa aikaa Irakin sodan alla. Presidentin kannatus ja hyväksyntä sotatoimille olivat vielä hyvällä tolalla.

Dokumentissa käydään läpi uutispätkiä, jotka osoittavat sikäläisten päättäjien puhuneen miljoona kertaa vaarallisempaa puutaheinää kuin mitä Suomen kohuissa viime kuukausien aikana. Silti GWB porskuttaa edelleen tosin alati heikentyvällä kannatuksella. Vaan mitä sen on enää väliä.

Dixie Chicksin suuri kuulijakunta (todellakin suuri, ovatten aikansa eniten myyvä artisti jenkkilässä) koostuu hyvin konservatiivisesta sakista, joka mainitun lipsahduksen päästyä armottomaan uutismyllytykseen, alkoi protestoida bändiä mm. rikkomalla levyjä, boikotoimalla niitä radion country-musiikkikanavia, jotka soittivat Chicksejä ja masinoimalla erilaisia mielenosoituksia jne. Joku sekopää rustasi Mainesille jopa tappokirjeen.

Bändi kuitenkin jatkoi valitsemallaan tiellä, joskin muokkasi musiikkiaan hivenen mainstreamiin päin, ja selvisi kohusta suosittuna yhtyeenä, jonka ei ole tarvinnut tinkiä periaatteistaan.

Yhtyeen suurena ihailijana suhtaudun dokumenttiin hieman varauksellisesti. Draamaa ei sinänsä puutu, mutta sen tehoa ei ole käytetty parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi Metallican Some kind of monster –dokkari keittää vähemmistä aineksista maukkaamman sopan.

On harmillista todeta Natalie Mainesin epäkypsä suhtautuminen asiaan. Toisaalta halutaan ottaa lausunto takaisin, toisaalta puidaan nyrkkiä että hitsiläinen olenhan oikeastikin tuota mieltä, olenhan -han. Ohessa murehditaan levymyyntiä ja kiertueen tuottojen maksimointia.

Tässä nyt siis hukattiin se äärimmäisen arvokas mahdollisuus, että Euroopassakin hyvin suosittu yhtye voisi tuoda esiin sitä aidompaa ja parempaa puolta Yhdysvalloista ja Teksasista. He olisivat voineet suitsuttaa avomielisyyttä ja suvaitsevaisuutta, sekä potentiaalisesti erittäin tehokasta sodanvastaista mielialaa. Euroopassa jo pian Bushin valinnan jälkeen vallinnut sinänsä tyhjyyttä koliseva anti-Bush –liike olisi näin ehkä saanut vastapainoa, jonka myötä keskusteluun olisi parhaimmillaan tullut edes hieman holttia.

Sokea vihan kohdistaminen johonkin ihmiseen ei auta yhtään mitään, oli se sitten enemmän tai vähemmän oikea kohde. Sen dokumentti todistaa molemmin puolin. Voi sitä piikittelyjen ja tekopyhyyden määrää varsinkin kohun uutisoinnissa, mutta myös asian käsittelemisessä henkilötasolla. Paavo Lipposen tuoreessa kirjassaan peräänkuuluttama sivistys osoittautuu tämänkin asian kohdalla harvinaiseksi luonnonvaraksi.

Parasta Dixie Chiksissä on nyt entistäkin korostuneemmin musiikki. Kohua ei olisi voinut paremmin kommentoida kuin kappaleella Not ready to make nice.

Ostin heidän uusimman levynsä Taking the long way vuosi sitten Teksasista, Wall-Martista. Sillä on merkitystä, paljon enemmän merkitystä kuin sillä, että sanoo, ettei oikein tykkää jostakusta.

Autistisen lapsen syndrooma, eli kantaa ottamisen vaikeus

"It's hard to make a stand

We got loud guitars and big suspicions,
Great big guns and small ambitions,
And we still argue over who is God
And I say,
hey there, miscreation,
Bring a flower, time is wasting
I say,
hey there, miscreation,
We all need a revelation

And its hard to make a stand"

- Sheryl Crow

Alkaessani hiljalleen löytää ääntäni poliittisissakin piireissä olen viime aikoina törmännyt usein siihen, että ottaessani kantaa johonkin asiaan, minun tulkitaan hyökkäävän suoraan vastapuolen ihmistä vastaan. Politiikan tekemisessä keskeistä on antaa asioiden riidellä, eikä mennä henkilötason kinaamiseen. Esimerkiksi porvarihallituksen toimet eivät ole hyökkäys minua vastaan, vaikka niistä kärsinkin.

Seuraan usein keskustelua sivusta. Kärsin siinä mielessä vähän jonkinlaisesta autistisen lapsen syndroomasta. Omaa ääntäni hakiessani tartun johonkin sellaiseen, josta olen vahvasti eri mieltä. Jotenkin minua ovat aina hieman häirinneet keskusteluissa ne, joiden on aina päästävä ääneen, vaikkei mitään sanottavaa ole.

Samanmielisyyden toitottaminen vaikuttaa jotenkin turhalta. Hiljaisuuteni pitäisi (sic.) yleensä tulkita hyväksynnäksi. Kritiikkini on yleensä hapuileva yritys päästä mukaan keskusteluun. Tässä mielessä löydän itseni siitä Eero Heinäluoman kritiikistä puoluekokouksessa, kun hän Jutta Urpilaista evästäessään totesi, että ei ole hyvä olla hiljaa silloin kun kaikki on hyvin ja kritisoida suureen ääneen (ko. tapauksessa puoluejohtoa) silloin kun kaikki ei ole niin hyvin.

Autistisella lapsella ei ole politiikassa helppoa. Lainasin tuon termin ja sen käyttötavan hieman soveltaen Aki Kaurismäeltä, joka kertoo kärsivänsä samasta ongelmasta. Kaurismäen pelastus on se, että hän on löytänyt oman äänensä ja ilmaisukanavansa elokuvasta. Tuon ilmaisutavan hän on opetellut hienolla tavalla ja sen myötä autistiselle lapselle aukeaa suunvuoro varmasti.

Politiikassa ei ole vaihtoehtoisia tapoja ilmaista itseään. On pakko puhua niiden kielellä, jotka keskustelua hallitsevat. Tässähän opiskelijataustaiset nuoret demarit menevät vikaan yrittäessään puhutella suurta yleisöä, joka ei ymmärrä sivistyssanoja ja hienoja poliittisia teorioita, eivätkä ole kuulletkaan edes kenestäkään Keynesistä. Tämä kritiikki tulkitaan nyt toivottavasti rakentavassa ja ystävällisessä mielessä. Opiskelijat ovat sosialidemokraattisen liikkeen tulevaisuuden kannalta avainasemassa. Heiltä tulee ajatuksia, teorioita ja suunnitelmia. Jos he pystyvät yhdessä meidän matalankoulutuksen saaneiden tovereiden kanssa muokkaamaan sanoman suuren yleisön helposti ymmärrettävään muotoon, on liikkeemme tulevaisuus turvattu.

Oma taustani asettuu matalasti koulutetun perusduunarin sapluunaan. Perhetaustani on sosialidemokraattinen useita sukupolvia taaksepäin. Sosialidemokratia oli lapsuuteni ruisleipää.

Tältä pohjalta ponnistettuani nuorisopolitiikan valtakunnan tasolle ja eduskuntaan huomaan, että ympärilläni olevat samanmieliset niin työpaikalla kuin vapaa-ajalla tapahtuvassakin poliittisessa keskustelussa tulevat pääsääntöisesti korkeakoulupiireistä. Musertava dilemmani on ollut jo pitkään yrittää osallistua keskusteluihin heidän kanssaan. Aion jatkaa yrittämistä, mutta välillä on todella yksinäistä.

Näitä kulttuurin sisäisiä kohtaamisia tapahtuu monella tasolla ja monilla foorumeilla. Puoluekokouksen valiokuntatyöstä puhuttaessa joku mainitsi, että on näin tavallisena tallaajana aika vaikea lähteä keskusteluun, kun yleiset keskustelupuheenvuorot alkavat litanialla, jossa puhuja toteaa olevansa niin ja niin pitkän uran juuri näiden asioiden parissa työskennellyt sen ja sen tittelin omaava, elikkäs suunnilleen kaiken juuri tästä asiasta tietävä heppu. Omalle ajatukselleen siinä on sitten aika vaikea laittaa arvoa. Piilostaan kurkistava itsetunto nuijitaan välittömästi (joskin varmaankin yleensä ihan tahattomasti) takaisin koloonsa.

Joskus on vaikea asettaa oma mielipiteensä muiden arvioitavaksi avoimeen keskusteluun. Lääkkeet tähän ovat: perinpohjainen taustatyö, oman persoonan ulkoistaminen keskustelusta, muiden keskustelijoiden kunnioittaminen yhdenvertaisina (ei siis ylempi- eikä alempiarvoisina kuin itse) ja riittävän matalat tavoitteet (Tavoitteeksi riittänee yleisen lätinän aikaansaaminen. Jokaisessa keskustelussa ei tarvinne selvittää elämän tarkoitusta..), sekä se että jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää.

Puoluekokouksesta

"Freed from the memory
Escape from our history, history

And I just hope that you can forgive us
But everything must go

And if you need an explanation
Then everything must go

I look to the future it makes me cry
But it seems too real to tell you why

Freed from the century
With nothing but memory, memory

And I just hope that you can forgive us
But everything must go"
-Manic street preachers


Puoluekokouksen suuria tunteita herättäneet puoluejohdon valinnat on saatu kunnialla purkkiin. Nuorten liittokokouksessa alkanut trendi jatkui kohdallani ja käytännössä kaikki henkilövalinnat menivät niin kuin äänestin. Kahdeksan kahdeksasta. Aika hyvin.

Erityisesti ilahduttaa Ari Korhosen valinta. Hänen merkityksensä oman aktiiviurani alkutaipaleen herkässä vaiheessa voidaan mainita huomattavaksi. Aikojen saatossa häntä hieman tuntemaan oppineena voin olla rauhallisin mielin puoluesihteerin paikan osalta.

Ensikertalaiselle puoluekokous oli hieno kokemus, eikä sen henkeä turhaan ole kehuttu. Rupeama oli myös rankka, mistä huolimatta keskusteluja ja tapahtumia jaksoi seurata loppuun asti hyvin. Miellyttävä yllätys itselleni oli valiokuntatyöskentely kaiken kaikkiaan. Osallistumisen matala kynnys takasi monipuolisen ja polveilevan keskustelun.

Ainoaksi huonoksi puoleksi lukisin ympäristö- ja ilmastopoliittista asiakirjaa ja siihen liittyviä aloitteita käsitelleen valiokuntamme kohdalla asiakirjan pituuden. Poliittinen ohjelma kadottaa helposti tehonsa ja hukkuu raskauteensa liian pitkänä.

Oman puolueen ottamat askeleet tälle vuosituhannelle olivat erittäin odotetut. Näin hienolla tavalla ja kokonaisvaltaisesti harpattu taipale innostaa lainaamaan uhmakkaasti Helloweeniä:

"We've got the power
We are divine
We have the guts to follow the sign
Extracting tensions from sources unknown
We are the ones to cover the throne"

Näillä sanoilla kohti kuntavaaleja

Päättävä epätieteellinen pohdinta F-sanasta, eli miksi olen ihminen, en isti.

"Naapuri on tehnyt musta valituksen tänään
Mä en voi olla minun asunnossa enää
Mä en voi soittaa minun kitaraani enää
Vaikken mä käytä edes vahvistinta enää

Sukulainen soitteli perinnöstä jotain
Puhui joistain hopeisesta haarukoista jotain
Siellä on nyt käynnissä kolmas maailmansota
Otan mun osuudesta, jos sulta puuttuu jotain

Voi, ihmiset, kuin te viitsitte
Voi, ihmiset, tuota kireää pientä sielua
pitää ruokkia

Voi, ihmiset, kuin te viitsitte
Voi, ihmiset, tuota kireää pientä sielua
pitää ruokkia

Tekee mieli lähtee koko kaupungista ulos
Ajella maalla kunnes löytyy nätti puro
Pirtin ovi paukkuu, kun äijä ryntää ulos
Pois mun mailta, pois mun mailta, ulos

Voi, ihmiset, kuin te viitsitte
Voi, ihmiset, tuota kireää pientä sielua
pitää ruokkia

Voi, ihmiset, kuin te viitsitte
Voi, ihmiset, tuota kireää pientä sielua
pitää ruokkia"

- Kauko Röyhkä

Olen altistunut viime aikoina jälleen aika ajoin vellomaan lähtevälle feminismi-keskustelulle. Asia on pompannut agendalle nuorisoliiton liittokokouksessa, jossa jälleen kerran päätettiin pitäytyä julistautumisesta feministiseksi liikkeeksi. Toinen f-sanaa viljellyt foorumi oli puolueen puheenjohtajaehdokas Tuomiojan kampanjatilaisuus, jossa nuorten koulutettujen naisten kuoro lauloi, että puolueen puheenjohtajaksi ei saa valita naista väärin perustein.

Samahko konklaavi on nyt lähestynyt puoluekokousedustajia sähköpostitse. Ihmettelen muuten, miksei yhtään miestä ole kelpuutettu tähän nuorten sosialidemokraattisten naisten(sic.) allekirjoittajajoukkoon. Suljetut porukat harvemmin luovat tasa-arvoa. Haiskahtaa sukupuoliselta syrjinnältä.

Heidän viestinsä on sama kuin kampanjatilaisuudessa. Perustelut Erkki Tuomiojan valitsemiseksi ovat jokseenkin päteviä, mutta nuorten naisten porukka käyttää viestinsä tilan, ajan ja mahdollisuuden lähinnä tähän feminismin näkökulman toitottamiseen. Olisi kenties kannattanut valita toisin. Valittu lähestymistapa toimii ainakin allekirjoittaneen karkottajana Ekin sinänsä houkuttelevasta äänestäjäjoukosta.

En tiedä päteekö tämä muihin, mutta minulle feminismi-keskustelu nostaa nyppyjä. Tuntuu, että feminismiä puolustava kanta hirttää keskustelun yhteen sanaan tai yhteen ismiin. Feminismin takana olevat tavoitteet ja arvothan ovat hyvinkin yleisesti hyväksyttäviä. F-sana vaan nyt sattuu merkitsemään eri ihmisille eri asioita.

Asiaa pohdittuani alan kääntyä myös siihen, että en tituleeraa itseäni enää edes sosialistiksi. Ihmisyyden lähtökohdat sisältävät minulle ne samat perusarvot, jotka löytyvät niin sosialismin kuin feminisminkin takaa. Tietysti tämäkin määritelmä on hyvin henkilökohtainen. En näe mitään lisäarvoa mitä feminismi toisi siihen mitä olen. Se ei määritä yleispätevästi mitään. Sosialistiin pätee sama. Onhan molemmissa tietysti kaikuja menneistä hienoista saavutuksista, teoista ja tekijöistä, mutta voihan niitä pitää innoittajinaan muutenkin.

Keskeinen ongelma onkin viholliskuvassa. Feministien vihollinen ei ole mies, vaan kuka tahansa, joka ei suostu tulemaan feminismin lipun alle. Omalle häärimiselle ja poliittiselle touhuamiselle haetaan innoitus luomalla keinotekoisia vastakkainasetteluja ja viholliskuvia. Onko maailma todella näin valmis?

Aatteen ja samanmielisten voima nostaa feministin ilmanyrkkeilemään. Vaan mistä löytyisi vihollinen?

Tasa-arvoisuutta korostavat feministit nostavat itsensä tasa-arvon yläpuolelle sillä asetelmalla, jonka keskusteluun luovat. Jotenkin näin löydetään tasa-arvon totalitarismia - vai mikä se heidän utopiansa nyt sitten onkaan - haikaileva feministisakki kylvämässä ympärilleen itse asiassa tasa-arvoa heikentäviä tekijöitä.

Feminismien haluama tasa-arvo on molempien sukupuolien tasa-arvoa. Heikomman puolesta vahvempaa vastaan. Tässähän kiteytyy se keskeinen tulkintaero, mikä feministin ja ei-feministin välillä yleensä on feminismin määrittelyssä. Eli harhainen sitominen Feminismi naissukupuoleen, josta ei siis käsittääkseni ole feminismissä lainkaan kysymys.

Toivon todella, että saamme Kaari Utrion houkuteltua Somerolla kuntavaaliehdokkaaksi, jotta minulle avautuisi helpommin tilaisuuksia keskustella feminismistä sellaisen ihmisen kanssa joka asiasta tietää ja joku sitä ymmärtää. Lueskelen parhaillaan Utrion uusinta kirjoituskokoelmaa ja sen perusteella voisi olettaa, että Kaari saattaisi saada jopa minut ymmärtämään feminismiä niin, että voisin itseni feministiksi julistaa. Sitä odotellessa…

Ehkä olen siis huono sosialisti, feministi ja sosialidemokraatti, ja siksi on parempi olla ilman ismejä. Olen ihminen ja yritän olla toiselle ihmiselle ihminen. Se saa riittää. Vai pitäisikö mennä sen Sisko ja sen velistä tutun määritelmän mukaan: "ev.lut, sos.dem, suht.koht"?

Ps. Alan pohdinnoissani olla siinä vaiheessa, että voin todeta päätökseni puolueenpuheenjohtajaehdokkaasta kypsyneen valmiiksi. Tulen todennäköisesti äänestämään Jutta Urpilaista. Jos näin teen, en tee sitä siksi, että hän on nainen. Äänestän Urpilaista siksi, että hän on mielestäni kokonaisuutena ehdokkaista paras. Tietämys, osaaminen, kokemus, sosiaaliset taidot, persoona ja niin edelleen, ne kaikki on otettava huomioon.