Kaikkien suurten yhteiskunnallisten uudistusten ytimessä ainakin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on ollut palvelurakenteen uudistaminen, eli käytännössä kuntauudistuksen tekeminen. Paras-hankkeen ja vuonna 2014 kaatuneen kuntauudistuksen jälkeen temppua on yritetty tehdä mutkan kautta ja pala palalta uudistamalla kuntien toimintaympäristöön vaikuttavia rakenteita, rahoitusta ja muuta lainsäädäntöä.
Sote-uudistuksen myötä kunnilta vietiin sosiaali-, terveys-, ja pelastuspalvelut. TE-uudistus antaa kunnille näennäisesti työelämäpalveluiden järjestämisvastuun. Käytännössä tämä tehdään kuitenkin uusien yhteistyöalueiden kautta kuntien yhteistyönä. Velvoitteiden ja rahoituksen epätasapaino uhkaa kasvun kannalta tärkeitä yritys- ja työllistämispalveluita ja horjuttaa kuntien taloutta.
Hallitus lykkäsi kuntien valtionosuusuudistusta kuntavaalien yli. Kysymys on kuntien kannalta valtavan tärkeistä päätöksistä, joiden suhteen vaaleihin mennään nyt sammutetuin lyhdyin. Ei ole vaikea ennakoida, että myös valtionosuusuudistusta tehdään kuntauudistus mielessä. Lisäksi parhaillaan lausuntokierroksella oleva hankintalain uudistus heikentää voimakkaasti pienten ja keskisuurien kuntien olemassaolon edellytyksiä, kun niiden hyvään yhteistyöhön ja kustannustehokkaisiin malleihin perustuvat in house-yhtiöt joutuvat hallituksen lekan alle. Kuntauudistusta tehdään näiden lakimuutosten myötä härskisti kuntien veronmaksajien kukkaron kautta ja palveluiden kustannuksella.
Nyt on paikallaan antaa aikaa valtavien muutosten toimeenpanolle ja vakauttaa kuntien toimintaympäristöä kaikkien uudistusten jälkeen. Sen myötä kuntien pitää pystyä ottamaan johtajuus oman asemansa kehittämisessä. On selvää, että vähenevä ja keskittyvä väestörakenne sekä eriytyvä kuntakenttä vaatii rakenteiden uudistamista jatkossakin, mutta jatkuva mylläys syö voimavaroja tärkeimmältä, eli kuntalaisten palvelujen tuottamiselta. Ja siihen kuntien pitää nyt antaa keskittyä.
