Autistisen lapsen syndrooma, eli kantaa ottamisen vaikeus

"It's hard to make a stand

We got loud guitars and big suspicions,
Great big guns and small ambitions,
And we still argue over who is God
And I say,
hey there, miscreation,
Bring a flower, time is wasting
I say,
hey there, miscreation,
We all need a revelation

And its hard to make a stand"

- Sheryl Crow

Alkaessani hiljalleen löytää ääntäni poliittisissakin piireissä olen viime aikoina törmännyt usein siihen, että ottaessani kantaa johonkin asiaan, minun tulkitaan hyökkäävän suoraan vastapuolen ihmistä vastaan. Politiikan tekemisessä keskeistä on antaa asioiden riidellä, eikä mennä henkilötason kinaamiseen. Esimerkiksi porvarihallituksen toimet eivät ole hyökkäys minua vastaan, vaikka niistä kärsinkin.

Seuraan usein keskustelua sivusta. Kärsin siinä mielessä vähän jonkinlaisesta autistisen lapsen syndroomasta. Omaa ääntäni hakiessani tartun johonkin sellaiseen, josta olen vahvasti eri mieltä. Jotenkin minua ovat aina hieman häirinneet keskusteluissa ne, joiden on aina päästävä ääneen, vaikkei mitään sanottavaa ole.

Samanmielisyyden toitottaminen vaikuttaa jotenkin turhalta. Hiljaisuuteni pitäisi (sic.) yleensä tulkita hyväksynnäksi. Kritiikkini on yleensä hapuileva yritys päästä mukaan keskusteluun. Tässä mielessä löydän itseni siitä Eero Heinäluoman kritiikistä puoluekokouksessa, kun hän Jutta Urpilaista evästäessään totesi, että ei ole hyvä olla hiljaa silloin kun kaikki on hyvin ja kritisoida suureen ääneen (ko. tapauksessa puoluejohtoa) silloin kun kaikki ei ole niin hyvin.

Autistisella lapsella ei ole politiikassa helppoa. Lainasin tuon termin ja sen käyttötavan hieman soveltaen Aki Kaurismäeltä, joka kertoo kärsivänsä samasta ongelmasta. Kaurismäen pelastus on se, että hän on löytänyt oman äänensä ja ilmaisukanavansa elokuvasta. Tuon ilmaisutavan hän on opetellut hienolla tavalla ja sen myötä autistiselle lapselle aukeaa suunvuoro varmasti.

Politiikassa ei ole vaihtoehtoisia tapoja ilmaista itseään. On pakko puhua niiden kielellä, jotka keskustelua hallitsevat. Tässähän opiskelijataustaiset nuoret demarit menevät vikaan yrittäessään puhutella suurta yleisöä, joka ei ymmärrä sivistyssanoja ja hienoja poliittisia teorioita, eivätkä ole kuulletkaan edes kenestäkään Keynesistä. Tämä kritiikki tulkitaan nyt toivottavasti rakentavassa ja ystävällisessä mielessä. Opiskelijat ovat sosialidemokraattisen liikkeen tulevaisuuden kannalta avainasemassa. Heiltä tulee ajatuksia, teorioita ja suunnitelmia. Jos he pystyvät yhdessä meidän matalankoulutuksen saaneiden tovereiden kanssa muokkaamaan sanoman suuren yleisön helposti ymmärrettävään muotoon, on liikkeemme tulevaisuus turvattu.

Oma taustani asettuu matalasti koulutetun perusduunarin sapluunaan. Perhetaustani on sosialidemokraattinen useita sukupolvia taaksepäin. Sosialidemokratia oli lapsuuteni ruisleipää.

Tältä pohjalta ponnistettuani nuorisopolitiikan valtakunnan tasolle ja eduskuntaan huomaan, että ympärilläni olevat samanmieliset niin työpaikalla kuin vapaa-ajalla tapahtuvassakin poliittisessa keskustelussa tulevat pääsääntöisesti korkeakoulupiireistä. Musertava dilemmani on ollut jo pitkään yrittää osallistua keskusteluihin heidän kanssaan. Aion jatkaa yrittämistä, mutta välillä on todella yksinäistä.

Näitä kulttuurin sisäisiä kohtaamisia tapahtuu monella tasolla ja monilla foorumeilla. Puoluekokouksen valiokuntatyöstä puhuttaessa joku mainitsi, että on näin tavallisena tallaajana aika vaikea lähteä keskusteluun, kun yleiset keskustelupuheenvuorot alkavat litanialla, jossa puhuja toteaa olevansa niin ja niin pitkän uran juuri näiden asioiden parissa työskennellyt sen ja sen tittelin omaava, elikkäs suunnilleen kaiken juuri tästä asiasta tietävä heppu. Omalle ajatukselleen siinä on sitten aika vaikea laittaa arvoa. Piilostaan kurkistava itsetunto nuijitaan välittömästi (joskin varmaankin yleensä ihan tahattomasti) takaisin koloonsa.

Joskus on vaikea asettaa oma mielipiteensä muiden arvioitavaksi avoimeen keskusteluun. Lääkkeet tähän ovat: perinpohjainen taustatyö, oman persoonan ulkoistaminen keskustelusta, muiden keskustelijoiden kunnioittaminen yhdenvertaisina (ei siis ylempi- eikä alempiarvoisina kuin itse) ja riittävän matalat tavoitteet (Tavoitteeksi riittänee yleisen lätinän aikaansaaminen. Jokaisessa keskustelussa ei tarvinne selvittää elämän tarkoitusta..), sekä se että jaksaa kerta kerran jälkeen yrittää.