Lost in the supermarket of politics

"I’m not ready to make nice
I’m not ready to back down
I’m still mad as hell and
I don’t have time to go round and round and round
It’s too late to make it right
I probably wouldn’t if I could
‘Cause I’m mad as hell
Can’t bring myself to do what it is you think I should"
-Dixie Chicks


Etätyökauden alkua kauhistellessani ja työtaakan vähyyttä päivitellessäni pakenin nykyihmisen tapaan kauppakeskukseen aikaa tappamaan. Kesäajassa parasta on se, että töitä voi tehdä öisin. Päivät ovat sitten se ongelma.

Päädyin ostelemaan musiikki-dvd:itä. Mukaan tarttui Helloweenin loistavan high live –kiekon ohella Dixie Chicksin Shut up and sing –dokumentti. Useita palkintoja voittanut dokkari kertoo tämän Texas-lähtöisen nykyaikaista kantria soittavan naistrion lipsahduksesta politiikkaan.

Tarinahan lähti siitä, kun Euroopan kiertueella laulaja Natalie Maines loihe lausumaan, että häpeää presidentti George W Bushin olevan Teksasista. Elettiin tulenarkaa aikaa Irakin sodan alla. Presidentin kannatus ja hyväksyntä sotatoimille olivat vielä hyvällä tolalla.

Dokumentissa käydään läpi uutispätkiä, jotka osoittavat sikäläisten päättäjien puhuneen miljoona kertaa vaarallisempaa puutaheinää kuin mitä Suomen kohuissa viime kuukausien aikana. Silti GWB porskuttaa edelleen tosin alati heikentyvällä kannatuksella. Vaan mitä sen on enää väliä.

Dixie Chicksin suuri kuulijakunta (todellakin suuri, ovatten aikansa eniten myyvä artisti jenkkilässä) koostuu hyvin konservatiivisesta sakista, joka mainitun lipsahduksen päästyä armottomaan uutismyllytykseen, alkoi protestoida bändiä mm. rikkomalla levyjä, boikotoimalla niitä radion country-musiikkikanavia, jotka soittivat Chicksejä ja masinoimalla erilaisia mielenosoituksia jne. Joku sekopää rustasi Mainesille jopa tappokirjeen.

Bändi kuitenkin jatkoi valitsemallaan tiellä, joskin muokkasi musiikkiaan hivenen mainstreamiin päin, ja selvisi kohusta suosittuna yhtyeenä, jonka ei ole tarvinnut tinkiä periaatteistaan.

Yhtyeen suurena ihailijana suhtaudun dokumenttiin hieman varauksellisesti. Draamaa ei sinänsä puutu, mutta sen tehoa ei ole käytetty parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi Metallican Some kind of monster –dokkari keittää vähemmistä aineksista maukkaamman sopan.

On harmillista todeta Natalie Mainesin epäkypsä suhtautuminen asiaan. Toisaalta halutaan ottaa lausunto takaisin, toisaalta puidaan nyrkkiä että hitsiläinen olenhan oikeastikin tuota mieltä, olenhan -han. Ohessa murehditaan levymyyntiä ja kiertueen tuottojen maksimointia.

Tässä nyt siis hukattiin se äärimmäisen arvokas mahdollisuus, että Euroopassakin hyvin suosittu yhtye voisi tuoda esiin sitä aidompaa ja parempaa puolta Yhdysvalloista ja Teksasista. He olisivat voineet suitsuttaa avomielisyyttä ja suvaitsevaisuutta, sekä potentiaalisesti erittäin tehokasta sodanvastaista mielialaa. Euroopassa jo pian Bushin valinnan jälkeen vallinnut sinänsä tyhjyyttä koliseva anti-Bush –liike olisi näin ehkä saanut vastapainoa, jonka myötä keskusteluun olisi parhaimmillaan tullut edes hieman holttia.

Sokea vihan kohdistaminen johonkin ihmiseen ei auta yhtään mitään, oli se sitten enemmän tai vähemmän oikea kohde. Sen dokumentti todistaa molemmin puolin. Voi sitä piikittelyjen ja tekopyhyyden määrää varsinkin kohun uutisoinnissa, mutta myös asian käsittelemisessä henkilötasolla. Paavo Lipposen tuoreessa kirjassaan peräänkuuluttama sivistys osoittautuu tämänkin asian kohdalla harvinaiseksi luonnonvaraksi.

Parasta Dixie Chiksissä on nyt entistäkin korostuneemmin musiikki. Kohua ei olisi voinut paremmin kommentoida kuin kappaleella Not ready to make nice.

Ostin heidän uusimman levynsä Taking the long way vuosi sitten Teksasista, Wall-Martista. Sillä on merkitystä, paljon enemmän merkitystä kuin sillä, että sanoo, ettei oikein tykkää jostakusta.